Äiti on vähän väsynyt

Olen kuullut monen toteavan, että ajasta ennen lapsia sitä kaipasi eniten aamuja, joina sai nukkua niin pitkään kuin halusi. Toisaalta voisin allekirjoittaa toteamuksen. Tässä taloudessa lapset kuitenkin nukkuvat about yhdeksään, mikä mahdollistanee sängyssä loisimisen huomattavasti ansiotyötä pidempään aamuisin. Lisäksi kuopus on vedellyt isoveljensä tapaan unta palloon läpi yön noin kuukauden vanhasta ilman turhia heräilyjä, joten syy siihen että olen lyhyen ajan sisällä unohtanut vuosia samana pysyneen verkkopankkitunnukseni pariin otteeseen ja meinaan kävellä päin seniä, löytynee aivan muualta.

Ennen lapsia omasin unirytmin, joka ei todellakaan kannustanut aikaisiin herätyksiin. Viikonloppuisin syyn olisi pitänyt olla varsin painava, että olisin edes harkinnut nousevani sängystä ennen puolta päivää. Mikään ei vituttanut niin paljon kuin Ihana aamu ja muut ohjelmat, joissa oli pirteitä ihmisiä keskustelemassa appelsiinimehulasillisten äärellä päivän polttavista aiheista kukonlaulun aikaan. Sain yläasteella opiskelukehoituksen saksasta liikojen poissaolojen takia, koska tunnit alkoivat maanantaisin kahdeksalta ja lukiossakin paukuttelin poissaolorajoja, jos tunnit oli ajoitettu epäinhimillisesti. Lienee turha edes mainita, että parin vuoden takaisen kesäduunin kuudelta alkaneet aamut nostivat kummasti opiskelumotivaatiota.

Lasten kanssa tulikin sitten varsin pian selväksi, että toisin kuin oppitunteja, niitä ei voi skipata. Vaikka kuinka kokisi ansaineensa muutaman tunnin torkuttamisen, aamu on ainoa vuorokaudenaika, jona taaperoa ei saa naulattua paikoilleen Titinallen ja leivänpalan avulla. Ja vaikka saisikin, se hiljaisuus olisi jotain niin epäilyttävää, että noustava olisi kuitenkin. Mieheni sen sijaan omaa vieläkin ne kadehdittavat sinkun unilahjat, mutta on ilmeisesti oppinut, että kanssani pääsee vähemmällä nousemalla samoihin aikoihin. Epäilen muutamien marttyyriraivareiden tuottaneen tulosta, sillä viime aikoina mies on ystävällisesti noussut aikaisemmin esikoisen kanssa, jolloin olisin, siis OLISIN voinut jatkaa unia.

Teininä sitä ei ihan ymmärtänyt, miksi äiti oli heilui sunnuntaiaamuna yhdeksältä imuri kädessä. Lasten myötä olen törmännyt ongelmaan, jota kaikki tuntemani vanhemmat valittavat ja jonka en jokunen vuosi sitten uskonut koskaan osuvan omalle kohdalleni. Myönnettävä kuitenkin on, että varmin lähestyvän vanhuuden merkki on osunut kohdalle: enää ei osaa nukkua pitkään vaikka saisikin. Ei edes, vaikka unesta olisi velkaa enemmän kuin Espanjalla ja Kreikalla yhteensä. Sängyssä pyöriminen kymmenen jälkeen tuntuu harvinaisen turhalta, kun tehtävälista jääkaapin ovessa alkaa ylettyä lattiaan eikä nukkumatti maanitteluista huolimatta suostu kylään.

Viime kesänä syytin unenpuutteestani lähipubin karaokea. Sitten desibelejä pienennettiin protestien myötä, jolloin olin varma siitä että kaiken takana on kuorsaava puoliso. Kuten kaverini isä aikoinaan totesi, kyllä sika syitä löytää; joko maa on jäässä tai kärsä kipeä. Kun miehen sohvalle ajaminenkaan ei tuonut mukanaan riittäviä unenlahjoja, jouduin tunnustamaan ikävät tosiseikat. Nukkumaanmenoaikani ei yksinkertaisesti korreloi heräämisaikani kanssa.

Kuten jo totesin, kyllä sika syitä löytää. Esikoinen siis herää yhdeksältä, minkä jälkeen päivään mahtuu tenttiin lukemista, leikkipuistoa, lattialle kaatuneita maitoja ja tuplarattaiden ja oven väliin jääneitä sormia, illalla on sitä mieltä, että vähintä mitä itselleen voi suoda, on viiden tunnin dataussessio ja avautuminen päivän highlighteista miehelle, joka tulee töistä vasta yhdentoista maissa. Huomaan usein olevani itseni kanssa yhdeltä yöllä koneen äärellä kuin viisivuotias "vielä kolme minuuttia" -kamppailun kanssa. En halua edes tietää, mitä elämästä tulee sitten kun jonain päivänä töiden välttely muodostuu mahdottomaksi, herätyskello pirahtaa iloisesti puoli seitsemältä eikä mustia silmänalusia saa enää laitettua huushollissa olevan vauvan piikkiin. Sitä iloa odotellessa.

Lupaavan alun jälkeen blogintynkää on uhannut sama kohtalo kuin lähes kaikkea aloittamaani. Tällä viittaan nyt kaapin pohjalle yhden käyttökerran jälkeen hautautuneeseen joogamattoon, häkkivarastossa homehtuviin ratsastuskamppeisiin ja öljyväriin, jonka taapero tuossa pari päivää sai kaivettua arkistojen uumenista lopputuloksella, jonka jokainen voi mielessään kuvitella.

Ainesta valitusvirsiin on kertynyt parissa päivässä kokonaisen virsikirjallisen verran, lähtien öljyväriepisodista ja päättyen 200 asteisen uunin pohjalle kaatuneeseen munamaitoon. Väliin mahtuu kaksikuukautisen rintaraivarit ja parit kolmen ihmisen kassajonokitinät, joiden voin varsin hyvin kuvitella inspiroineen paria kaksplussan "mitä mieltä // tänään kaupassa nähtyä" aloitusta. Silloin yhden vauvan kanssa vielä parempina päivinä ihmettelin, mistä äideille tulee näitä kuuluisia hetkiä, joina tekisi mieli karata Alkon kautta yksinäisille vuorille. No, enpä ihmettele enää. Edes niinä harvoina hetkinä, kun itsellä sämpylät kohoavat iloisesti uunissa ja koko huusholli on yhtä hymyä.

Ettei ihan vallan märinäksi menisi, kerrottakoon että tämä päivä on ollut onnistumisia täynnä. Kuopuksen rintaraivarit ovat olleet kiukkuinen muisto vain. Halusin antaa itselleni vuoden äiti -pokaalin koottuani itseäni korkeamman leegotornin ja pääsin toteamaan, että meillä on esikoisen kanssa samanlainen huumorintaju. Molempia naurattaa, kun Brio-junat törmäävät ja kissalelu tippuu kyydistä. Lisäksi olen parin päivän katastrofien keskellä havainnut toisen lapsen korottaneen potenssiin kaksi sen voittajafiiliksen, jonka saavuttaa kun lapsi on tuhottoman pitkän päivän päätteeksi selätetty sänkyyn. Sitä iloa ei pilaa edes pöydällä odottava "Johtaminen sosiaalialalla" tai kämppä, jonka rinnalla suomen kaamein kämppä kalpenee. 


Lasten myötä sitä oppii melkoisia elämänhallintataitoja. Kakkonen on opettanut menemään suosiolla siitä, missä aita on matalin: kun esikoinen on kello 20.30 huijattu unten maille, kannattaa istua sohvalla laskemassa kolmeensataan ajattelematta mitään ennen kuin harkitsee ryhtyvänsä minkäänlaiseen hyödylliseen toimintaan. Raskauskilojen tiputtaminen kannattaa jättää suosiolla siihen aikaan, kun niiden tekosyy alkaa olla itseä päätä pidempi ja syyttävä sormi alkaa saada aikaan vastalauseita. Miehelle voi delegoida kaiken paitsi imetyksen ja tenttiin lukemisen, ja "aamusta iltaan lasten kanssa" käy tekosyyksi kaikkeen.

Aloittamisen vaikeudesta

Olen yrittänyt aloittaa sisäisen exhibionistini vapauttamisen bloggaamisen muodossa lukuisia kertoja, homman  lässähtessä toistaiseksi yhtä komeasti kuin pullataikinani silloin aikoinaan, kun en ollut vielä heittäytynyt rehelliseksi alisuoriutujaksi kotitalouden saralla ja olin sitä mieltä, että äitiyden myötä on opeteltava leipomaan. Nyt kun antisrömsön asukaskunta on lisääntynyt toisella lapsella ja ensimmäistäkin suuremmaksi riesaksi osoittautuneella kissalla ja soppaa on hämmennetty opinnoilla, olen hyvillä mielin pessyt käteni kaikenlaisista yrityksistä mahduttautua kaksplussalaisen suorittajamamman muottiin. BB-sukupolven edustajana, olen päättäny sukulaistädin paheksuvia sanoja lainatakseni alkaa "jakaa elämäni kaiken kansan kanssa".

Aloitusta inspiroi myös se blogin nimeenkin päätynyt illan viimeinen leego, joka perjantaina 13.päivä onnistui eksymään jalan alle kriittisellä hetkellä. Päivä oli pitänyt sisällään liikaa lattialta siivottuja ihmisen ja eläimen eritteitä, keittiön pöydälle nakatun maitomukin ja kellon täydeltä harvinaisen pitkiä tunteja. Tiedättehän sen tunteen, kun on juuri taaperon känkkäränkän kohdattuaan hokenut mielessään Keltikangas-Järvistä, harkinnut konsultointipyyntöä Dalai Lamalle, pohtinut voiko vitutukseen kuolla. Jokainen leegoikäisen lapsen vanhempi voinee kuvitella sen tunteen, kun leego sattuu osumaan jalan alle vääränä päivänä ja väärässä kulmassa. Tuollaisena hetkenä sitä pohtii, kanavoisiko raivonsa nakkaamalla television, miehen vai koko irtaimiston parvekkeelta kadulle, vai hakisiko rakentavampaa keinoa tunneilmaisuilleen. Toki arkeen mahtuu myös niitä iloisia asioita, jotka toivoo voivansa jakaa koko maailman kanssa. Se kun vauva hymyilee ensimmäistä kertaa, taapero sanoo lihavaa miestä valkoisessa paidassa muumiksi tai maanantaiaamun ensimmäinen luento on peruttu. Otan bloggaamisen avuksi juuri noiden hetkien dokumentoimiseen, ellei nyt kanssaeläjien, niin ainakin itseni iloksi.

Bloggausviritelmän pohjustukseksi kerrottakoon itsestäni sen verran, että olen juuri sellainen laiska ja uusavuton nykyäiti, joka soittaa hätänumeroon kun ei saa hillopurkkia auki, googlettaa perunoiden keittoajan ja lainaa kirjastosta pari Sinkkosta selvittääkseen, kuinka välttyy kasvattamasta lapsistaan massamurhaajia.  Blogini tulee sisältämään kuvausta tylsästä arjesta, opiskelun ja äitiyden yhdistämisestä, ehkä myös niistä leegojen päälle astumisista, pohdintaa enemmän ja vähemmän ajankohtaisista aiheista oman elämän sisä- ja ulkopuolilta. Enjoy.