Olen kuullut monen toteavan, että ajasta ennen lapsia sitä kaipasi eniten aamuja, joina sai nukkua niin pitkään kuin halusi. Toisaalta voisin allekirjoittaa toteamuksen. Tässä taloudessa lapset kuitenkin nukkuvat about yhdeksään, mikä mahdollistanee sängyssä loisimisen huomattavasti ansiotyötä pidempään aamuisin. Lisäksi kuopus on vedellyt isoveljensä tapaan unta palloon läpi yön noin kuukauden vanhasta ilman turhia heräilyjä, joten syy siihen että olen lyhyen ajan sisällä unohtanut vuosia samana pysyneen verkkopankkitunnukseni pariin otteeseen ja meinaan kävellä päin seniä, löytynee aivan muualta.
Ennen lapsia omasin unirytmin, joka ei todellakaan kannustanut aikaisiin herätyksiin. Viikonloppuisin syyn olisi pitänyt olla varsin painava, että olisin edes harkinnut nousevani sängystä ennen puolta päivää. Mikään ei vituttanut niin paljon kuin Ihana aamu ja muut ohjelmat, joissa oli pirteitä ihmisiä keskustelemassa appelsiinimehulasillisten äärellä päivän polttavista aiheista kukonlaulun aikaan. Sain yläasteella opiskelukehoituksen saksasta liikojen poissaolojen takia, koska tunnit alkoivat maanantaisin kahdeksalta ja lukiossakin paukuttelin poissaolorajoja, jos tunnit oli ajoitettu epäinhimillisesti. Lienee turha edes mainita, että parin vuoden takaisen kesäduunin kuudelta alkaneet aamut nostivat kummasti opiskelumotivaatiota.
Lasten kanssa tulikin sitten varsin pian selväksi, että toisin kuin oppitunteja, niitä ei voi skipata. Vaikka kuinka kokisi ansaineensa muutaman tunnin torkuttamisen, aamu on ainoa vuorokaudenaika, jona taaperoa ei saa naulattua paikoilleen Titinallen ja leivänpalan avulla. Ja vaikka saisikin, se hiljaisuus olisi jotain niin epäilyttävää, että noustava olisi kuitenkin. Mieheni sen sijaan omaa vieläkin ne kadehdittavat sinkun unilahjat, mutta on ilmeisesti oppinut, että kanssani pääsee vähemmällä nousemalla samoihin aikoihin. Epäilen muutamien marttyyriraivareiden tuottaneen tulosta, sillä viime aikoina mies on ystävällisesti noussut aikaisemmin esikoisen kanssa, jolloin olisin, siis OLISIN voinut jatkaa unia.
Teininä sitä ei ihan ymmärtänyt, miksi äiti oli heilui sunnuntaiaamuna yhdeksältä imuri kädessä. Lasten myötä olen törmännyt ongelmaan, jota kaikki tuntemani vanhemmat valittavat ja jonka en jokunen vuosi sitten uskonut koskaan osuvan omalle kohdalleni. Myönnettävä kuitenkin on, että varmin lähestyvän vanhuuden merkki on osunut kohdalle: enää ei osaa nukkua pitkään vaikka saisikin. Ei edes, vaikka unesta olisi velkaa enemmän kuin Espanjalla ja Kreikalla yhteensä. Sängyssä pyöriminen kymmenen jälkeen tuntuu harvinaisen turhalta, kun tehtävälista jääkaapin ovessa alkaa ylettyä lattiaan eikä nukkumatti maanitteluista huolimatta suostu kylään.
Viime kesänä syytin unenpuutteestani lähipubin karaokea. Sitten desibelejä pienennettiin protestien myötä, jolloin olin varma siitä että kaiken takana on kuorsaava puoliso. Kuten kaverini isä aikoinaan totesi, kyllä sika syitä löytää; joko maa on jäässä tai kärsä kipeä. Kun miehen sohvalle ajaminenkaan ei tuonut mukanaan riittäviä unenlahjoja, jouduin tunnustamaan ikävät tosiseikat. Nukkumaanmenoaikani ei yksinkertaisesti korreloi heräämisaikani kanssa.
Kuten jo totesin, kyllä sika syitä löytää. Esikoinen siis herää yhdeksältä, minkä jälkeen päivään mahtuu tenttiin lukemista, leikkipuistoa, lattialle kaatuneita maitoja ja tuplarattaiden ja oven väliin jääneitä sormia, illalla on sitä mieltä, että vähintä mitä itselleen voi suoda, on viiden tunnin dataussessio ja avautuminen päivän highlighteista miehelle, joka tulee töistä vasta yhdentoista maissa. Huomaan usein olevani itseni kanssa yhdeltä yöllä koneen äärellä kuin viisivuotias "vielä kolme minuuttia" -kamppailun kanssa. En halua edes tietää, mitä elämästä tulee sitten kun jonain päivänä töiden välttely muodostuu mahdottomaksi, herätyskello pirahtaa iloisesti puoli seitsemältä eikä mustia silmänalusia saa enää laitettua huushollissa olevan vauvan piikkiin. Sitä iloa odotellessa.
Ennen lapsia omasin unirytmin, joka ei todellakaan kannustanut aikaisiin herätyksiin. Viikonloppuisin syyn olisi pitänyt olla varsin painava, että olisin edes harkinnut nousevani sängystä ennen puolta päivää. Mikään ei vituttanut niin paljon kuin Ihana aamu ja muut ohjelmat, joissa oli pirteitä ihmisiä keskustelemassa appelsiinimehulasillisten äärellä päivän polttavista aiheista kukonlaulun aikaan. Sain yläasteella opiskelukehoituksen saksasta liikojen poissaolojen takia, koska tunnit alkoivat maanantaisin kahdeksalta ja lukiossakin paukuttelin poissaolorajoja, jos tunnit oli ajoitettu epäinhimillisesti. Lienee turha edes mainita, että parin vuoden takaisen kesäduunin kuudelta alkaneet aamut nostivat kummasti opiskelumotivaatiota.
Lasten kanssa tulikin sitten varsin pian selväksi, että toisin kuin oppitunteja, niitä ei voi skipata. Vaikka kuinka kokisi ansaineensa muutaman tunnin torkuttamisen, aamu on ainoa vuorokaudenaika, jona taaperoa ei saa naulattua paikoilleen Titinallen ja leivänpalan avulla. Ja vaikka saisikin, se hiljaisuus olisi jotain niin epäilyttävää, että noustava olisi kuitenkin. Mieheni sen sijaan omaa vieläkin ne kadehdittavat sinkun unilahjat, mutta on ilmeisesti oppinut, että kanssani pääsee vähemmällä nousemalla samoihin aikoihin. Epäilen muutamien marttyyriraivareiden tuottaneen tulosta, sillä viime aikoina mies on ystävällisesti noussut aikaisemmin esikoisen kanssa, jolloin olisin, siis OLISIN voinut jatkaa unia.
Teininä sitä ei ihan ymmärtänyt, miksi äiti oli heilui sunnuntaiaamuna yhdeksältä imuri kädessä. Lasten myötä olen törmännyt ongelmaan, jota kaikki tuntemani vanhemmat valittavat ja jonka en jokunen vuosi sitten uskonut koskaan osuvan omalle kohdalleni. Myönnettävä kuitenkin on, että varmin lähestyvän vanhuuden merkki on osunut kohdalle: enää ei osaa nukkua pitkään vaikka saisikin. Ei edes, vaikka unesta olisi velkaa enemmän kuin Espanjalla ja Kreikalla yhteensä. Sängyssä pyöriminen kymmenen jälkeen tuntuu harvinaisen turhalta, kun tehtävälista jääkaapin ovessa alkaa ylettyä lattiaan eikä nukkumatti maanitteluista huolimatta suostu kylään.
Viime kesänä syytin unenpuutteestani lähipubin karaokea. Sitten desibelejä pienennettiin protestien myötä, jolloin olin varma siitä että kaiken takana on kuorsaava puoliso. Kuten kaverini isä aikoinaan totesi, kyllä sika syitä löytää; joko maa on jäässä tai kärsä kipeä. Kun miehen sohvalle ajaminenkaan ei tuonut mukanaan riittäviä unenlahjoja, jouduin tunnustamaan ikävät tosiseikat. Nukkumaanmenoaikani ei yksinkertaisesti korreloi heräämisaikani kanssa.
Kuten jo totesin, kyllä sika syitä löytää. Esikoinen siis herää yhdeksältä, minkä jälkeen päivään mahtuu tenttiin lukemista, leikkipuistoa, lattialle kaatuneita maitoja ja tuplarattaiden ja oven väliin jääneitä sormia, illalla on sitä mieltä, että vähintä mitä itselleen voi suoda, on viiden tunnin dataussessio ja avautuminen päivän highlighteista miehelle, joka tulee töistä vasta yhdentoista maissa. Huomaan usein olevani itseni kanssa yhdeltä yöllä koneen äärellä kuin viisivuotias "vielä kolme minuuttia" -kamppailun kanssa. En halua edes tietää, mitä elämästä tulee sitten kun jonain päivänä töiden välttely muodostuu mahdottomaksi, herätyskello pirahtaa iloisesti puoli seitsemältä eikä mustia silmänalusia saa enää laitettua huushollissa olevan vauvan piikkiin. Sitä iloa odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti